Pystyin hädin tuskin pidättelemään naurua muutama päivä takaperin, kun katsoin ystäni kanssa Trainspotting -nimisen (huume)elokuvan. Lopussa Renton-niminen tarinan päähenkilö huijaa kavereiltaan huumerahoja ja pakenee muina miehinä kohti Amsterdamia - ja epäilemättä kohti uusia huumeseikkailuja. Tästäkös minä suutuin ja aloin selittämään huutamalla ystävälleni, miten koko elokuva on liian korni ollakseen edes ok-tasoa. Miten se ei vastaa todellista elämää vitun vertaa ja ei ihmekkään, jos huumeidenkäyttö vain lisääntyy nuorten keskuudessa, kun tuomoista hohdokasta roskaa kehdataan näyttää!

En itsekkään ymmärrä, miten olen tällä tavoin päässyt katkeroitumaan. Riittää että tv:ssä tai lehdissä/kirjoissa on joku, joka ei ole kuivilla, mutta on siitä huolimatta elämänsä kunnossa. Silloin poskilleni nousee puna ja alan kiehua kiukusta. Miksei minun elämäni voinut yksinkertaisesti sujua tuolla tavalla? Miksi kirjan tai elokuvan lopussa ainakin joku hahmoista elää onnellisena elämänsä loppuun asti kuivilla, samalla kun minä saan purra huultani suurin piirtein päivittäin, etten vain sortuisi?

...Siksi tietenkin, ettei oikea elämä ole tarina, joka on tehty tuottamaan rahaa jollekin rikkaalle hehtaariperälle, ikävä kyllä.